Ihmisarvoista elämää! – Toipuminen -seminaari. Elämää toipujan rinnalla. Irti Huumeista ry скачать в хорошем качестве

Ihmisarvoista elämää! – Toipuminen -seminaari. Elämää toipujan rinnalla. Irti Huumeista ry

Ihmisarvoista elämää! – Toipuminen -seminaari. Elämää toipujan rinnalla. Irti Huumeista ry 20.10.2019 Mimmu Tuovinen: "Olen saanut olla monen toipujan läheisin ihminen. Kerron isoveljestäni, Janista, johon tutustuin vasta 14-vuotiaana. Koin, että minulla on viimein joku, jolle uskoitua syvimpiä tuntojani. Päihteet kuuluivat Janin elämään. Se sellaista rock'n roll -elämää. Ei vain kaman hankkimista. Liikkeellä oli paljon heroiinia ja siihen koukkuun Jani jäi. Näin 16-vuotiaana aika rankkoja juttuja, joita voi huumeiden käyttöön liittää. Minulla ei ole koskaan ollut mitään halua kokeilla huumeita. Esteenä on ehkä valtava kontrollin menettämisen pelko. En ole ollut koskaan edes humalassa. Vietettiin aikaa yhdessä ja Jani oli aina suojeleva, ei koskaan tarjonnut mitään. Minäkin halusin suojella Jania. Ajattelin, että haluan olla paikalla, jos jotain tapahtuu. Muistan, että useamman kerran Jani otti mun kasvot käsiensä väliin, katsoi silmiin ja vannotti, etten koskaan lähde mukaan siihen sirkukseen. Lupasin. Halusin ihan epätoivoisesti viettää aikaa mun isoveljen kanssa. Ehkä Janikin koki jonkinlaista turvallisuutta, kun olin lähellä. Välillä meni pitkiä aikoja, ettei Janista kuulunut mitään. Oli valtava huoli ja pelko ja valtava ikävä. Muistan, että olin aina sellaisessa hälytysvalmiudessa, valmis lähtemään. Harmitti tietysti, jos Jani tullut sovitusti, ei ilmoittanut tai soittanut. Ajattelin, ettei sillä ole väliä, vain Janilla oli väliä. En antanut itseni lupaa tuntea pettymystä, koska ajattelin, että se on väärin. Janilla oli useita hoitoyrityksiä, katkoja, mutta ne eivät kantaneet. Jani halusi katkaista, mutta ei ollut vielä valmis. Heroiini ja muut aineet tekivät pahaa jälkeä aika nopeasti. Alkoi se rock'n roll olla aika kaukana siitä elämästä. Kun olin 18-vuotias, sain elämäni kauheimman puhelun. Jani oli kuollut, 26-vuotiaana. Se ei päässyt edes siihen rock'n roll -ikään. Elin shokissa ja kieltämisessä aika pitkään. Ajan kuluminen toi pitkään tuskan tunteen. Se teki kaikesta todellisempaa. Kävin läpi kaikki tunnetilat. Syyllisyys, yksinäisyys, hylätyksi tulemisen tunne ja itseviha. Miksi annoin tämän tapahtua? Miksi en tehnyt jotakin toisin? Olen miettinyt, on, että millainen pikkusisko olin, kun aitoin Jania piikittämään. Se oli vain sellainen tilanne. Jos en olisi auttanut, se olisi rikkonut hätäillessään suonensa ja saanut tulehduksen ja kaikkea. Jos-kysymyksiä on loputtomasti. Jouduin opettelemaan elämään sen kanssa, ettei Jani voi koskaan toipua. Se ei ole enää mahdollista. Minä joudun toipumaan isoveljen kuolemasta koko elämäni ajan. Vähitellen ja nyt 19 melkein vuoden jälkeen voin todeta, että en tehnyt mitään väärin, en mitään liian vähän enkä mitään liian paljon. Olen edelleen välillä tosi vihainen maailmalle, että isoveljeä ei enää ole. Oikeita ja vääriä tunteita ei ole. Häpeään ja syyllisyyteen ei ole mitään syytä."